On ihme, etten ole aiemmin pohdiskellut lihan alkuperää ja eläinten syömisen eettistä ulottuvuutta. Olen syönyt lihaa koko elämäni ilman, että olisin pysähtynyt miettimään mistä ja miten ne herkulliset punaiset kakkarat päätyvät supermarketin hyllyyn, rapisevaan pakettiin kelmun alle.
Jonathan Safran Foer on pallotellut kasvissyönnin ja lihansyönnin välillä koko varhaisen aikuisuutensa. Vasta kun hän aloitti kolmivuotisen tutkimusprojektinsa lihansyöntiin ja -tuotantoon hänen silmänsä aukenivat siihen karuun, kieltämättömään, totuuteen, mikä on modernin lihantuotannon tarina.
Kirja kertoo tarkkaan, miten kanat, siat, lehmät ja lohet, kaikki on survottu moderneilla farmeilla niin tiheästi, että eläimet nukkuvat usein omissa ulosteissaan. Keskimääräinen hanhi esimerkiksi asuu A4-kokoisella maaläntillä. Imettävät siat pakataan niin pieniin karsinoihin, että niiden kyljet mätänevät hankaumien johdosta. Eläimet ovat niin sairaalloisia, että niille syötetään jatkuvasti antibiootteja, sillä ilman lääkitystä eläimet kuolisivat ennen teurastusta. Eläimet eivät ole myöskään enää niitä samoja, mitä olemme tottuneet näkemään koulun biologian kirjoissa. Moderni hanhi kasvaa 400% nopeammin kuin hanhi 50 vuotta sitten.
En voi yksinkertaisesti käsittää, miten liha joka tulee mutanttieläimistä, kasvatetaan eläimille sopimattomalla ruokavaliolla, pidetään hengissä lääkkeillä, pidetään karsinoissa liikuntakyvyttöminä ja teurastetaan huolimattomasti, olisi ihmiselle soveltuvaa ravintoa. Kirja on tarkkaan dokumentoitu ja kaikki käytetyt lähteet ovat lukijan tarkastettavissa. Kirjan aihepiiri on niin tulenarka, ettei Foerilla ole varaa tehdä virheitä ilman, että kirja leimataan vain aktivistin tekosiksi. Foer käyttääkin enimmäkseen tilastoja hallituksen ja lihantuottajien omista lähteistä.
Kirjan menestyksestä kertoo se, että "Eating animals" on käännetty 36 kielelle, mukaan lukien suomeksi (Eläinten syömisestä). Käsitykseni mukaan suomalainen painos on tällä hetkellä ennakkotilauksessa. Itse kuitenkin haluan lukea teokset aina alkuperäisellä kielellä, sillä silloin kirjailija käyttää omaa ääntään ja ilmaisee itseään omin sanoin. Kirja on amerikkalainen ja se kuvaa amerikkalaista lihantuotannon mallia, mutta samat opit pätevät pitkälti Euroopassa.
Foerin teksti on yleensä voimakasta, mutta hänen argumenttinsa edes eettisen lihan syönnin välttämiseksi eivät ole mielestäni kovin vakuuttavia. Jos eläimistä pidetään hyvää huolta ja ne teurastetaan ilman kärsimystä, on vaikea löytää hyviä syitä olla syömättä lihaa ja siinä Foer mielestäni olisi voinut tehdä parempaa työtä. Lukijan kannalta ristiriitaa supermarketin lihatiskillä ei silti juurikaan synny, sillä eettisesti tuotettua lihaa ei markkinoilla juurikaan ole saatavilla. Amerikassa 99% kaikesta lihasta tulee valtavilta farmeilta - Euroopassa luku on pienempi, mutta modernit sikalat ja kanalat pakkaavat eläimet yhtä tiukkaan ja edes luomu-merkintä ei takaa paljoa eläinten eettisestä kohtelusta.
Kirjan maine on kiirinyt jo eteenpäin. Halusin lahjoittaa kirjan hyvälle ystävälleni, mutta hän sanoi: "Ei älä anna sitä ennen joulua. Kaikki jotka lukevat kirjan, eivät syö enää koskaan lihaa! Haluan maistaa joulukinkkua edes kerran." Tapaus itsessään on melko vitsikäs, mutta kertoo myös jotain meidän suhteestamme lihaan - me tiedämme miten liha tuotetaan, mutta emme vain halua uskoa sitä. Kysymys kuuluu - missä vaiheessa itse kunkin on käsiteltävä kysymyksiä lihan eettisestä tuottamisesta?
Kirjassa on mielestäni erinomainen huomio aistien eettisyydestä. Olemme säädelleet sosiaalisin normein ja laein kaikkien muiden aistien käyttöä - ei ole soveliasta katsoa laitonta materiaalia tai koskettaa toista ihmistä vastoin tämän tahtoa - mutta makuaistimme tuntuu olevan vapautettu kaikista eettisistä säädöksistä. Voimme hyvällä omallatunnolla survoa kurkustamme alas lihaa, jonka alkuperä on lähtöisin eläinten kärsimyksestä.
